Tweet

Open kirjablogi - Vastuu hyvinvoinnista kannetaan yhdessä

Tartuin kirjaan Psyykkinen hyvinvointi ja oppiminen (toim. Annarilla Ahtola, PS-Kustannus 2016) erään kiireisen työpäivän jälkeen. Sinä päivänä olin rauhoitellut raivareita, lohduttanut itkevää, käyttänyt melkein kokonaisen matematiikan tunnin riidan selvittämiseen ja pyöritellyt hiljaa mielessäni sitä riittämättömyyden tunnetta, joka erityisluokanopettajalle on niin kovin tuttu.

Niinä hetkinä lipsahtaa helposti mieleen tuo vanha mantra: voisinpa joskus olla vain opettaja — mutta kun olen myös psykologi, sosiaalityöntekijä, poliisi, lääkäri, äiti, siivooja, kuraattori, työnjohtaja, logistiikkapäällikkö, sihteeri ja hengellinen johtohahmo.
Tähän rooliodotusten viidakkoon tiivistyy hyvin olennaisin — vaikka yhden opettajan mahdollisuudet ovat rajalliset, hänellä on loppujen lopuksi valtava vastuu oppilaiden hyvinvoinnista. Yksittäisen opettajan lisäksi oppilaan hyvinvoinnista vastaavat tietysti muutkin ammattilaiset, kuten kuraattori, terveydenhoitaja ja koulupsykologi, mutta äärimmäisen tärkeää on se, että koko yhteisö toimii yhteisten tavoitteiden hyväksi ja vetää köyttä samaan suuntaan. Vastuuta hyvinvoinnista ei voi sysätä tietyn ammattiryhmän tai yksilön harteille vaan koulun hyvinvointia tukevien puitteiden käytänteiden luominen kuuluu jokaisen koulussa työskentelevän arkeen.

Teos esittelee, miten lasten psyykkistä hyvinvointia koulussa voidaan edistää ja miten ongelmia voitaisiin ennaltaehkäistä. Lienee itsestään selvää, että psyykkinen hyvinvointi ja oppiminen eivät ole kaksi erillistä kokonaisuutta vaan kulkevat tiukasti käsi kädessä. Lapsi tai nuori, jonka mieli ei ole tasapainossa, ei kykene oppimaan uutta. Teoksen punaisena lankana vaikuttaa olevan ajatus siitä, että yhteisöllisen oppilashuollon keinoin on mahdollista vahvistaa kaikkien oppilaiden psyykkistä hyvinvointia ja rakentaa toimintakulttuuria, jossa keskiössä on hyvinvointia tukeva vuorovaikutus ja oppimisympäristö.

Kirjan kirjoittajina on vakuuttava joukko ammattilaisia. Sen on toimittanut Suomen Psykologiliiton puheenjohtaja Annarilla Ahtola. Hänellä on kymmenen vuoden kokemus perusopetuksen koulupsykologin työstä. Lisäksi Ahtola on toiminut psykologina kasvatus- ja perheneuvolassa sekä lastenpsykiatrian poliklinikalla ja yliopistonlehtorina. Kirjoittajien joukosta nimekkäimpiin kuuluvat muun muassa kaikille kasvatustieteilijöille tutut Liisa Keltikangas-Järvinen, Christina Salmivalli ja Nina Sajaniemi.

Kirja jakautuu kahteen selkeään osaan. Ensimmäisessä käsitellään hyvän kasvun ja oppimisen perustaa, toisessa kasvua ja oppimista tukevia käytänteitä ja menetelmiä. Liikkeelle lähdetään ihmisen kognition evoluutiosta ja oppimisen biologiasta sekä informaatioteknologian mukanaan tuomista haasteista. Kirjassa esitellään myös KiVa Koulu —ohjelmaa, nivelvaiheyhteistyötä, tietoisuustaitojen opettamista, pienryhmäopetusta, valmentamismenetelmiä ja psykologisen osaamisen hyödyntämistä koulun kehittämisessä sekä pohditaan temperamentin vaikutusta arviointiin sekä käyttäytymisongelmien ennaltaehkäisyä.

Raivoava lapsi on pulassa

Lasten tuen tarpeet koulussa liittyvät yhä useammin vaikeuksiin säädellä omia tunteitaan ja käyttäytymistään — vaikka kognitiiviset valmiudet ovat ikätasoiset, päivät koulussa voivat ovat yhtä tunteiden vuoristorataa. Työrauha kärsii ja luokan ilmapiiri muuttuu turvattomaksi. Moni opettaja kaipaakin lisää välineitä lasten tunnetaitojen ja itsesäätelytaitojen tukemiseksi.

Aila Karppinen ja Pirjo Pihlava kirjoittavat turvallisesta vuorovaikutuksesta kasvun ja oppimisen perustana. Objektisuhdeteorian mukaan psyykkinen kehitys käynnistyy ja etenee ainoastaan vuorovaikutuksen kautta. Ensisijainen suhde lapsella on luonnollisesti häntä hoitavaan vanhempaan, mutta myös koulussa opettajien ja oppilaiden välille voi muodostua pitkäkestoisia, huolenpitoa sisältäviä suhteita.

Mielensisäiset säätelykeinot ovat lapsilla erilaisia — joku käsittelee tunnekokemuksiaan hiljaa itsekseen, mutta osalla vaikeus säädellä itseään näkyy ulospäin. Karppinen ja Pihlava muistuttavat, että aggressiivinen lapsi on hädissään, eikä pysty rauhoittumaan omin toimin vaan tarvitsee siihen aikuisen apua.

Aikuisen provosoituminen lapsen käyttäytymisestä, lapsen jättäminen yksin tai rangaistuksilla uhkaaminen saa usein tilanteen vain pahenemaan ja kasvattaa lapsen kokemaa stressiä. Moni pikkuoppilas rauhoittuu päästessään hetkeksi syliin, joku puolestaan haluaa viettää hetken omissa oloissaan. Tässä olemme kaikki erilaisia, mutta tärkeintä on varmasti se, että läsnä oleva aikuinen säilyttää malttinsa, on saatavilla ja pyrkii saamaan lapseen yhteyden katseen, kosketuksen tai puheen keinoin.

Mielen rauhoittaminen on taito, jota lapsi — ja aikuinen yhtä lailla — voi harjoitella pienin askelin. Erilaiset aistikokemukset, musiikin kuuntelu tai sadun lukeminen voidaan helposti ottaa luontevaksi osaksi koulupäivää. Näin taloudellisesti niukkoina aikoina soisi resursseja löytyvän niin, että opettajalla olisi mahdollisuus sisällyttää koulupäivään hetki kiireetöntä yhdessäoloa sekä riittävästi aikaa oppilaiden kohtaamiselle. Huono omatunto kolkuttelee takaraivossani — huomaan, että helposti antaudun itsekin oravanpyörään ja annan kiireen viedä.

Eväitä yhteistyöhön ja yhteisölliseen oppilashuoltoon

Teoksen parasta antia on mielestäni ehdottomasti sen osuvat, monipuoliset teemat, joita voi mainiosti hyödyntää yhteisöllisessä oppilashuoltotyössä. Vuonna 2014 voimaan tullut oppilas- ja opiskelijahuoltolain myötä oppilashuolto jakautui yksilölliseen ja yhteisölliseen oppilashuoltoon, joista jälkimmäisen tavoitteena on huolehtia, että oppilaitoksessa edistetään opiskelijoiden oppimista, hyvinvointia, terveyttä, sosiaalista vastuullisuutta, vuorovaikutusta ja osallisuutta sekä opiskeluympäristön terveellisyyttä, turvallisuutta ja esteettömyyttä. Jokaisessa oppilaitoksessa herää varmasti keskustelua seuraavista kysymyksistä: Millaista nivelvaihetyötä teemme ja miten voisimme sitä kehittää? Mihin toimintatapoihin nojaamme, jos koulussa ilmenee häiriökäyttäytymistä? Voisimmeko pyrkiä ennaltaehkäisemään sitä? Miten tuemme oppilaiden tunnetaitojen kehitystä? Näihin teemoihin löytyy teoksesta ajankohtaista tutkimustietoa ja näkökulmia.

Kaiken kaikkiaan teos onnistuu esittämään kokonaiskuvan siitä, mitä hyvinvointi on ja miten sitä voitaisiin koulussa edistää. Kun ryhdyin lukemaan kirjaa, mietin herättääkö se minussa lisää riittämättömyyden tunnetta. Ei onneksi herättänyt. Sen sijaan se herätti toiveikkuutta ja uusia ideoita. Loppujen lopuksi hyvinvoinnin lisäämiseen ei tarvita taikatemppuja tai kahdentoista tunnin työpäiviä vaan hyvinvointia syntyy ennen kaikkea kohtaamisissa ja vuorovaikutuksessa, pienissä arjen hetkissä.

Suvi Kallionkieli

Takaisin kirjablogi -listaukseen>>

Tilaa Psyykkinen hyvinvointi ja oppiminen -kirja tästä>>